E4: Inaria ilmasta

Inarinjärven seudut, käytännössä valtatie 4 (Tai kansainvälisesti E75) Ivalosta aina ylös Utsjoelle asti pitää sisällään paljon sellaista joka ruokkii kulkurin/roadtripperin sielua.

Tie itsessään on juuri sellainen joka vetää puoleensa, ihan asiallinen asvalttitie joka oikein imee tutustumaan itseensä, katsomaan aina seuraavan mutkan taakse. Niitä mutkia on ripoteltu paikoitellen juuri sillä oikealla tavalla, sillä joka saa esimerkiksi motoristin sielun oikein huutamaan ilosta. Rentoa, leppoisaa kurvia toisensa jälkeen.

Maisemat tien varrella ovat luonnollisesti se toinen osa elämystä. Varsinkin sillä pätkällä, jossa tie liimautuu Ukonjärven kainaloon alkaa varsinainen ”roadtrip experience”.

Tässä on hyvä artikkeli siitä, mistä hyvä roadtrip muodostuu. Suomeksi kiteyttäisin asian viiteen kohtaan:

  • Vapaus
  • Spontaanius
  • Musiikki
  • Maisemat
  • Tie

Kaikenkaikkiaan siis sellainen vapaudentunteen täyttämä pikku seikkailu mutkaisella maisematiellä. Se on hyvä roadtrip.

Takaisin Ukonjärven kainaloon. Vajaa vartti sen jälkeen kun Ivalo on jäänyt taakse päättää valtatie 4, Jäämeren tie, kurvata aivan Inarinjärven rantaviivaan. Maisemat tieltä aukeavat vähän niin kuin yhtäkkiä Sovintovaaran huipun kahvion tiehaaran jälkeen. Kahviolla kannattaa kesäaikana poiketa. Tie sinne on huimaava kokemus, mutta maisema avautuu Suomen vanhimpiin, yli 120-vuotiaisiin metsiin. Ne ovat maamme viimeiset ikimetsät. Samalla toki siinä vilkahtelee aivan uskomaton järvenselkä.

Valtatien varressa on tässä lähellä myös aivan loistava paikka reposten tutkailulle. Se löytyy Google Mapsista esimerkiksi tätä linkkiä seuraamalla, ja alla olevalta kokonaiskartaltakin. Jos käy Ivalossa, pitää käydä myös tässä. Matka ei ole enää pitkä.

Tästä parkkikselta ylöspäin alkaa sellainen hurmion pätkä, että ajan sen aina alinopeutta. Ja hiljaisuuden vallitessa. Käyn ihan varta vasten ajamassa sen jos olen edes lähellä. Katsokaapa vaikka nuo kopterikuvat parilta eri vuodenajalta…

Tässä välissä on muutamia pysähtymispaikkoja, mutta kuvaamisen kannalta parhaat kuvat saa kun nakkaa kopterin ilmaan. Maanpinnalta maisema ei saa koko oikeutta.

Jos haluaa viettää alueella pidempäänkin, niin Lomarenkaalla on tällä välillä tarjolla esimerkiksi tällainen erämökki. (*Yhteistyössä Lomarenkaan kanssa.)

Kalastajiahan ja muita eräihmisiä tämä seutu vetää joten tuollainen erämökki on poikaa. Ei ihme että moni on erakoitunut tämän järven rannoille ja saariin, muuten.

No, sitten kun jatketaan pohjoiseen niin kaikkihan tietävät Karhunpesäkiven. Tässä kohtaa tie vaihtaa puolestaan vähän pienemmän Myössäjärven rannoille, mutta maisemat vain paranevat. Jylhyys vakuuttaa aina. Tämäkin pätkä on vielä vakuuttavampi ilmasta, kuten alla olevista kuvista näkyy.

Kun kahvit Karhunpesäkivellä on juotu, onkin aika ottaa seuraava lyhyt etappi. Yksi tienvarren ”salaisuuksista” on juuri ennen Inarin kirkonkylää vasemmalla piilotteleva Tuulisjärven parkkipaikka. Käytännössä linkkitornille johtavan metsätien päässä on hieno kuvauspaikka, josta aukeaa päivänvalolla Inarinjärvi, talviyönä mahdollisesti mainio revontulikuvauspaikka. Jos vain järveltä nouseva pakkasusva ei pilaa kokemusta, niin kuin itselle on pari kertaa käynyt.

Inarissa on monen käännöspaikka, ja siellähän on jälleen yksi pakollinen roadtrip pitstop. Saamelaismuseo Siida pitää saamelaiskulttuurista ja paikallisesta elämänmenosta hyvin valistavia näyttelyitä, ja tarjoaa ehkä tienvarren parhaan tuliaismyymälän. Siellä kun myydään ihan oikeita paikallisten käsityöläisten tuotteita. Yksi heistä on hienoja koruja tekevä Paarma Design.

Nyt kun elämme sitä aikaa kun kaikki tehdään etänä, niin Siidan verkkonäyttelyihin kannattaa tutustua. Esimerkiksi tämä saamelaisten luonnonkasveista kertova näyttely löytyy netistä.

Sitten, kytkin ylös ja kaasua jälleen. Tie kohti Jäämerta jatkuu vielä! Täytyyhän meidän nähdä esimerkiksi Kaamanen! Siinä matkalla voi vähän hiljentää Korppivaaran ylemmällä parkkiksella ja nakata kopteri taas ilmaan. Sopivalla valolla tie halkoo hienosti maisemaa. Ylempi kuva on pohjoiseen, ja alempi eräs vanha Subarun mainoskuva kuvattuna kohti Inaria eli etelää.

Kaamanen on tämän tien varressa paikka, jossa on tullut vietettyä yhtä paljon aikaa kuin rakkaassa Raattamassa. Kaamasen seudut eivät ole vaellusmaastoja, mutta riekkoreissuille ne tarjoavat upeat ympäristöt. Ja loistavan ylläpidon näille reissuille tarjoaa puolestaan Neljän Tuulen Tupa emäntänsä Aglen hoitaessa täyttävän asiakaskokemuksen. Kalakeiton kanssa sellainen ”varoitus” että sillä selviäisi vaikka kaksi ihmistä pari päivää. Se tarjoiluastia on nimittäin ämpärin kokoinen…

Tuvalla ei siis nälkä pääse yllättämään ja ne pienet pihan erämökit ovat tarjonneet loistavan majoituksen syys-lokakuun reissuillakin!

Sitten taas, ehkäpä jopa hyvin nukutun yön jälkeen taas matkaan! Tie kutsuu jälleen, vielä on kosolti katsottavaa!

Hieman jänkäisemmän -Ja mäntyisemmän- taipaleen jälkeen jarruttelisin seuraavan kerran Petsikossa. Syysjärvi alkaa aukeamaan oikealla, ja maisema varovaisesti kohoamaan kohti Inarin ja Utsjoen rajaa. Tässä kohtaa on parikin paikka joista voi avartaa maailmankuvaansa kopterin avulla. Tien oikealla puolella on pieni veden täyttämä hiekkakuoppa jonka reunalla voi vaikka tulistella.

Heti vaaran laen jälkeen ollaan jo Utsjoen puolella ja tie lähtee laskemaan jälleen. Vasemmalla on levike, josta voi hyvällä kelillä nähdä jo Norjan suurtuntureille asti. Tässä kohtaa tietä voi pohjoiseen ajellessa vilahdella jo Paistunturit etuvasemmalla. Takaisin etelään ajellessa voi puolestaan katsella etuoikealla avautuvia Muotkatuntureita.

Paistunturin erämaa-alueen halkoo tuttu Kevon kanjoni, ja seuraava etappi tällä tiellä onkin kanjonin itäpäässä sijaitsevat parkkipaikat Kenesjärven rannalla. Siinä on oikeasti hetkeksi katseltavaa, varsinkin jos on syksy ja kunnon ruska. Tie polveilee jälleen kanjonin reunoja, vierellään ensin pieni järvi ja sen pohjoispäässä vielä kunnon koski. Kannattaa poiketa sille vanhalle maantielle joka menee särkän päällä kosken viertä.

Sitten onkin pian aika Utsjoen kirkonkylän. Juuri kylän eteläpuolella on Utsjoen kirkko hienosti törmällä ja juuri sitä ennnen levike josta pääsee ihailemaan seuraavaa vesistöä, Mantojärveä. Meneepä siinä pieni hiljentymispolkukin, jos haluaa jaloitella.

Mutta sitten. Utsjoki. Ailigas. Teno.

Huh huh.

Ailigastunturi jättää paljon varjoonsa, mutta jos vain haluaa niin kannattaa katsoa onko mahdollisuus ostaa ajolupa tunturin päälle, tai jaksaako kiivetä. Sitten nimittäin alkavat vasta maisemat.

Mutta se on eri tarina se.