Minä&Kuvani 1.4.: Empatia

Ihminen katsoo maailmaa hyvin hyvin paljon omasta kapeasta näkökulmastaan. Peilaamme maailmaa omalta pohjaltamme. On tutkittu että jopa ihmisen yhdessä tärkeimmässä suhteessa, parisuhteessa katsomme tilanne maksimissaan 30-prosenttisesti kumppanimme näkökulmasta. Meidän kykymme suhtautua empaattisesti jopa rakastettuumme pitää sisällään karkeasti sanottuna 70 % ”itsekkyyttä”.

Normaalistihan me kuljemme sellaisella noin 90 % linjalla. Ei ihme, että ihmissuhteissa tapahtuu konflikteja silloin tällöin…

Siksi onkin ehdottoman hyvä, että empatian ja mukavien ihmisten merkitys nousee koko ajan. Mukavat ihmisethän usein ovat synonyymi empaattiselle ihmiselle. Tai sanotaan että ”se ja se on niin symppis tyyppi!” Ihminen on mukava kun hän ymmärtää meitä, haastava tai vaikea silloin kun hän ei halua olla samaa mieltä kanssamme. Eikös näin?

Tästä ajatuksesta saattaa jollekin meistä versota se ajatus, ettemme voi tehdä niitä asioita jotka kuitenkin oikeasti ovat hyväksi meille. Ehkäpä myös lopulta kaikille osallisille. Jäämme helposti myrkylliseen tilanteeseen koska emme vain hyväksy omia tuntemuksiamme. Oletamme että tullaksemme hyväksytyksi meidän täytyy olla jotakin ulkomaailman muotoilemaa. Oma kuvamme, sielumme ei ole niin vahva että annamme ulkoa tulevan paineen pusertaa sen eri muottiin.

Sitähän tämä sosiaalinen kanssakäyminen on, Maslowin tarvehierarkian tärkeimpien elementtien mukaan sosiaalisesti hyväksytyksi tulemisen tarve ajaa meitä koko ajan. Nyt vain ehkä asiat ovat välillä kääntyneet niin, että toisten pitäisi hyväksyä meidät ehdoitta eikä meidän tarvitse tehdä omaa osuuttamme?

Sitten ovat tietenkin ”Ne Toiset”. He joiden on vaikea hyväksyä edes itseään koska eivät sovi kaikkiin muotteihin, tai kokevat etteivät koskaan ole sopineet. Tunnelukot ovat jo lapsesta asti saaneet ihmisen ajattelemaan että koska minua ei ymmärretty, minussa voi olla jotakin vikaa.

Joka tapauksessa, aina kun ihminen kokee ettei häntä ymmärretä, syntyy konflikti. Jos kyseessä on sisäinen eikä ihminen näe itse tietä ulos, astuu peliin empatia.

Empatiahan on käytännössä kykyä ymmärtää toisen näkökulmia ja tunnetiloja. Vanha viisaus, ymmärtää voi vaikka ei aina kaikkea hyväksyisikään tai haluaisi olla eri mieltä. Kyse on siitä, miten yhteiseen ymmärrykseen sosiaalisissa tilanteissa päästään ja sen pohjana on ensin toisen näkökulmien ymmärtäminen. Toisin sanoen empatia.

Koska sinä olet viimeksi miettinyt miksi tuo toinen ihminen reagoi tiettyyn asiaan juuri noin? Mikä nostaa hänelle pintaan ahdistuksen, vastarinnan, ilon, tyytyväisyyden tai muun vastaavan tunteen? Koska itse olet viimeksi kysynyt ja varmistanut siten että ymmärrät toisen oikein? Koska viimeksi itse ole siis ollut empaattinen toista kohtaan?

Tiedän, joskus toinen voi olla niin introvertti tai muusta syystä kokea empatian niin tungettelevaksi että sulkeutuu lisää kuoreensa, varsinkin jos taustalla vaanivat pelot tai ihminen itsekin hämmentyy koska ei itsekään oikein osaa vastata kysymyksiin. Joskus elämä tekee meistä väsyneitä, stressaantuneita ja kadotamme metsän puilta. Joskus vain olemme jostakin syystä niin irti omista todellisista tunteistamme ja arvoistamme, ettemme vain osaa ottaa empatiaa oikealla tavalla vastaan. Voi olla, ettemme luota. Itseemmekään. Ehkä emme halua ottaa empatiaa vastaan koska emme usko että toinen oikeasti ymmärtää meitä, tai emme luota toisen motiiveihin?

Näissä tilanteissa pitää toisenkin olla herkällä korvalla kuuntelemassa, käyttää intuitiotaan tai muuten ymmärtää että luottamus vaatiikin enemmän aikaa. Se on todellista empatiaa. Yhdessä ihmisen tärkeimmässä taidossa, tunneälyssä olemme kaikki omalla kohdallamme janaa, mutta siksi empatiaa tarvitaankin. Ihmisten pitää olla oikeasti avoimia toisilleen ja itselleen, ilman liian vahvaa omaa agendaa.

Niinpä. Puhutaanpa nän massiivisesta aiheesta myöhemmin lisää, ja siitä armeliaisiuudesta omaa itseään kohtaan myös!

Alla kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten voimaannuttamiskuvaus auttoi ihmistä olemaan armeliaampi itseään kohtaan. Ehkäpä ulkoapäin tuleva empatia auttoi aukaisemaan joitain lukkoja…?

Minä:

Joissakin ottamissamme kuvissa oli pysäyttävää nähdä omilta kasvoilta kaikki ne tunteet ja ennen kaikkea väsymys, jotka muutostyö ja epävarmuus omista päätöksistä toi. Sen näkeminen oli tärkeää, ja vahvisti uskoa muutoksen välttämättömyyteen. Nämä kuvat puolestaan kuvastavat sitä voimaa, joka on hetkessä, kun avaa itsensä uudelle ja antaa anteeksi vanhan. Ilman näitä kuvia, minun kuvani eivät olisi muodostaneet niin vahvistavaa kokemusta. On tärkeää viedä prosessi loppuun ja päättää se voimaannuttavalla tavalla. 

Kuvani:

Tässä kuvaparissa jatkuu sama pimeydestä valoon teema mutta tällä kertaa halusin hyödyntää auringonlaskun kauniin oranssin sävyn. Se sopi jotenkin paremmin mallin hieman seesteisempään ilmeeseen, kasvoilla alkoi mielestäni paistamaan jo jotakin levollista, ehkä jopa armeliaisuutta itseä kohtaan? Mustavalkoinen oli toki tehokkaampi mutta se ei oikein istunut mielestäni kuvattavan fiilikseen. Siksi lämpimässä oranssissa valossa jo osin kylpevät kasvot kertovat kuvan viestistä paremmin.

Kalustona luottosetti, Sony + Sigma. Aa että mä tykkään tuon yhdistelmän kyvystä käsitellä valoa…