Minä&Kuvani 1.1: Uusi toivo

Tapasin ensimmäinen Minä&Kuvani-mallini ensi kertaa sosiaalisessa mediassa, etsiessäni naispuoleista mallia eräisiin ulkoilma-aiheisin kuvauksiin. Törmäsin häneen aivan sattumalta, osin sen vuoksi että tilillään malli oli tehty suomalaisen outdoor-kuvien kanssa hyvää työtä. Kuvat kertoivat ulkoilmaelämästä vähän filosofisemmasta tulokulmasta, ja tekstit sivusivat elämän ilmiöitä vähän muutenkin.

Ehkäpä juuri sen vuoksi aistin jo silloin kuvista ja niiden kuvateksteistä jotakin piilotettua prosessointia. Joskus sen vain tuntee etäältäkin, näkee teksteistä että toisella myllertää sisällä.

Mitä introvertimpi on, sitä vahvemmin ajatukset käsittelee sisällään, sulkeutuu omaan piilotettuun, rikkaaseen maailmaansa. Varsinkin nykymaailman, joka painottaa niin vahvasti ekstroverttiä itsensä esille tuomista, on joskus tätä maailmaa vaikea ymmärtää. Helppo uskoa että introvertit kokevat tämän koko ajan esilläolemisen tarpeen ahdistavana.

Siksi oli jotenkin jännittävää että selkeästi introvertimpaa ihmistyyppiä edustava henkilö oli alkanut ajatuksiaan somessa tuomaan esiin, toki nimettömästi. Kunnioitettavaa, ja siksi somessa voi olla voimaa myös sisäisessä maailmassaan asioita prosessoiville.

Kun jälkikäteen olemme mallini kanssa hänen voimaannuttamiskuviaan käyneet läpi, mallikin on lopulta tunnistanut asioita ja saanut tiettyjä sen hetken fiiliksiä vielä jälkikäteenkin kiinni. Niin vahvasti se sielussa ollut solmurypäs on tullut läpi joistain hetkistä, näennäisestä hymystä huolimatta.

Tässäkin projektissa piti tietenkin tiukasti miettiä sitä isoa vastuuta joka herkässä tilassa olevan ihmisen kanssa on. Kenenkään ei ole tarkoitus tietenkään puskea mielensä syövereissä myllertävää ihmistä syvemmälle synkkyyteen. Millekään kotitarvepsykologialle ei siis tällaisissa tilanteissa ole tilaa, pääasia että ihminen itse saa kuvat muistoksi prosessistaan.

Terapiamuodoksi ilman alan ammattilaista tällaisista kuvauksista EI siis ole. Yleensä voimaannuttamiskuvausta pyytävä ihminen on kuitenkin jo itse prosessoinut asioita sen verran että on valmis pikkuhiljaa päästämään vanhasta irti ja menemään eteenpäin. Ajatukset ovat alkaneet jo jäsentymään niin että ne pääsevät pikkuhiljaa ulos. Siinä hetkessä on keskityttävä vain kuuntelemaan ja kääntämään kuulemansa asiat visuaaliseksi toteutukseksi, valokuvaksi.

Kokemus oli sekä kuvattavalle että kuvaajalle melkoisen vahva ja siksi päätimme myös tuoda projektin julkisuuteen. Ehkä te lukijatkin saatte siten jotakin itsellenne. Toivottavasti ainakin rohkeutta astua eteenpäin!

Sarjaa siis käsitellään jatkossa niin että ensin ”Minä” eli kuvattava kertoo mitä on kyseisen kuvan kohdalla kokenut, ja sitten ”Kuvani”-kohdassa kerrotaan kuvaajan ajatukset samasta kuvasta. Tässä teille siis Minä&Kuvani-sarjan avausveto.

Minä:

Kuvaajalta oli hyvä veto tuoda kuvattava hänelle mieluisaan, luontevaan paikkaan. Tässä tapauksessa metsä, jonne muutenkin suunnistan ajatuksiani usein prosessoimaan. En kehu olevani kuvattavista se helpoin tai rennoin saatikka tuntevani oloani luontevaksi kameran edessä. Siksi haastoinkin itseni mukaan. Halusin avata itseni kokemukselle ja toisaalta olin utelias. . Näkyykö kaikki se myllerrys ja sisäinen työ ulospäin? Kuka minä olen tässä uudessa alussa? Halusin myös itselleni konkreettisen muiston näistä hetkistä, kun uusi on jo tässä ja vaikeimmat päätökset ovat takanapäin. Valon symbolinen voima on suuri.

Kuvani:

Kun lähdin kuvaajana miettimään erilaisia metaforia tällaiseen tilanteeseen ensimmäinen asia joka mieleen tuli oli luonnollisesti toivo. Tästä oli lyhyt matka niin klassiseen ja kliseiseen ”Kohti valoa”-teemaan. Juu-u. Vähän ehkä helppo mutta jostakin oli lähdettävä pikkuhiljaa viemään kuvattavaa tälle matkalle, taivutella varovasti avaamaan itseään enemmä, Ekassa kuvassa halusin nostaa esiin aika perinteisen pimeyden ja hieman jo horistontissa kajastavan valon kontrastia. Ääripäätä piti tästä kuvasta löytymän! Synkässä kuusimetsässä oli helppo saada aikaan valopalloja, varsinkin kun käytössä oli ekoja kertoja Sigman ART-sarjan linssi. Tässäkin kuvassa 50 mm linssistä on valittu f/1.6 aukko jotta sen bokeh piirtyisi oikein kunnolla. Malli vielä selkä päin jotta sellainen tuntemattomaa kohti menevä fiilis korostuisi, ja jälkikäsittelyssä vahvempaa mustan ja valkoisen kontrastia ja peli oli avattu.

Linssinä toimi siis tietenkin Sigma ART 50 mm ja kamerana Sony A7rII, jossa linssi oli kiinni Sigma MC-11 adapterilla