Minä&Kuvani 1.3: Tyypit ja lukot

Miten saada toinen avautumaan lukoistaan?

Tuo kysymys voi tulla kohdallemme monessa kohtaa, monessa eri tilanteessa ihmisten kanssa toimiessa. Työelämässä, ihmissuhteissa ja…valokuvatessa.

Lukkoja me voimme kerätä monesta syystä. Oman perusluonteemme, temperamenttimme vuoksi voimme olla varovaisempia ja kuuntelevampia kuin 70 % ihmisistä ympärillämme. Ihmisten erilaiset tavat käsitellä asioita muodostuvat aivojen erlaisista sähkötyksistä, joten me yksinkertaisesti synnymme jollekin kohtaa introvertti/ekstrovertti-akselia. Näissä luonteenpiirteissä on kyse ihmisen ytimestä. Se ei siis ole opittu tapa tai mikään virhe vaan ihan olennainen ja normaali osa DNA:ta.

Työelämässä introverttien voimavarat ovat tärkeä, mutta edelleen huonosti hyödynnetty voimavara varsinkin tuotekehityksessä. Avokonttorien ja isoäänisten ihmisten maailmassa ei ole ihme että osa joukosta päättää lukita ajatuksensa sisäänsä. Introverttien voimavaroista ja vahvuuksista työelämässä on kuitenkin esimerkiksi tässä hyvä Duunitorin artikkeli.

Tärkeää olisi, siis ihmiselle itselleen, että pystyisi itse tunnistamaan oman tyyppinsä ja esimerkiksi työpaikalla pystyä rakentamaan reippaasti itselleen parempia olosuhteita. Kun informaatiota tulee liikaa, osa meistä vain yksinkertaisesti ahdistuu, tukahtuu ja silloin tulee tarve vetäytyä omaan rauhaan käsittelemään kaikki se data. Siihen SAA olla tilaa, aikaa ja mahdollisuus.

Toisille meistä oma sisäinen kellotaajuus on eri kuin nykyisen yhteiskunnan. Tehokkuudesta on tullut synonyymi tohotukselle, joka ei johda parempiin lopputuloksiin vaan kaaokseen. Ei ihme että nykyään jalkakäytävällä kohtaa toistuvasti ihmisen, joka on luurien ja musiikin avulla sulkeutunut omaan sisäiseen maailmaan. Ehkä ruuhkainen kaupunkiympäristö ei vain ole heitä varten?

Ehkä olisi parempi, ja terveellisempää vain hyväksyä ettei kaikki elementit nykyisessä ympäristössämme ole tervettä meille. Ehkä sisäisen maailmankaikkeutemme kellotaajuus on eri, kuin sen maailman jonka me olemme ympärillemme luoneet. Siitähän useimpien meidän kokema stressikin kertoo. Meitä ei välttämättä ole luotu käymään ympäristömme vaatimalla tavalla. Kun pakotamme sisäisen vauhtipyörämme liian isoille kierroksille alkaa myös epätahtinen värähtely, resonanssi ja alamme voida pahoin. Kyseessä on kuitenkin usein ihan päätöksestä, ja sisäisistä vaatimuksista. Paineet ja ahdistus perustuvat sisältä kumpuaviin pelkoihin ja tunnelukkoihin.

Ihmissuhteissa peruspersoonallamme ja sen päälle kertyneillä lukoilla voi olla meille hyvinkin moninaiset vaikutukset. Juuri ne yhdessä voivat saada meidän käymään itsellemme epämukavilla taajuuksilla. Jos oma persoona sattuu olemaan introvertimpaa puolta, emmekä ole saaneet ymmärretyksi tulemisen kokemusta, ei ole ihme että lukkoja syntyy. Kun lisäksi älykäs ja empaattinen ihminen helposti ajautuu ylitulkitsemaan ja huomioimaan liikaa muiden ajatuksia ja tunteita, unohtaa hän oman elämänsä tärkeimmän ihmisen. Itsensä. Jos vielä kokee herkkyytensä ja introverttiytensä ongelmaksi, omat tarpeet on helppo lukita itseensä vähättelemällä niitä. Tässähän ovat ne ihmisen kriisin keskeiset ainekset.

Tunnelukkoihin jos haluaa tutustua niin kannattaa varovasti vilkaista tätä Kimmo Takasen Tunne lukkosi-sivustoa. Voi olla aika heviäkin luettavaa, mutta ehkäpä joillekin silmiäavaavaakin?

Takaisin valokuvaukseen. Henkilökuvauksen ja varsinkin voimaannuttavan kuvauksen tuoksinassa voi ensimmäinen askel kuvausten etenemiseen olla edellämainituista syistä se isoin. Kuvattavana voi olla malli jolla on itsestään hyvinkin isoja lukkoja, itsekriittisiä oletuksia. Jotta päästäisiin luontevaan lopputulokseen, pitää malli saada jollakin tavalla avaamaan itseään. Paras tietenkin on, jos tämä tapahtuu vähän niin kuin huomaamatta siinä sivussa.

Lisäksi kuvaajan pitää ymmärtää että prosessia voi todellakin tapahtua vielä kuvausten aikana. Edelleen ollaan herkällä alueella, ja toisilla meistä voi olla luontaisesti korkeampi intuitio ja empatiakyky kuin toisilla. Meillä kaikilla, kuvaajillakin on erilaiset työkalut kohdata ihmisiä. Joissain tapauksissa syntyy niin uniikkeja yhteyksiä että lukotkin avautuvat kuin itsestään. Tokihan on myös niin että työ tekijänsä valitsee joten erilaiset ihmiset vain siis ajautuvat erilaisiin projekteihin. :-)

Joka tapauksessa, tässäkin kuvauksessa prosessi oli vielä kesken ja siksi esimerkiksi miljöön valinnalla oli merkityksensä kuvauksien onnistumiselle. Metsäänhän tässäkin tapauksessa mentiin.

Minä:

”Hakeudun usein ajatusteni kanssa luontoon. Metsän keskellä, korkeiden puiden ja kaiken sen minusta riippumattoman elämän ja kasvun ympäröimänä on helpompi laittaa asioita mittasuhteisiin. Toisaalta, metsän siimeksessä saa myös rauhassa vain olla. Kukaan ei ole vaatimassa sinulta suoritusta. Puut humisevat sinulle aina yhtä ystävällisesti – silloinkin, kun et jaksa hymyillä ja ajatella kauniisti. Ei ne puut murheitasi pois vie vaikka niille kuinka kuiskisit, mutta kyllä niiden jykevä läsnäolo tuntuu turvalliselta. Minusta tämä kuva on ikuistanut nämä tunteet hyvin. Olemisen ja läsnäolon.”

Kuvani:

”Tässä kuvassa jatkettiin ekan kuvan teemaa, nyt koitettiin hyödyntää laskevan auringon oranssia hehkua yhdistettynä kuusimetsän synkkään vihreään. Jostain syystä luonto itse käyttää vastavärejä joten miksi ei kuvaajakin sitten hyödyntäisi niitä? Tällä kertaa katse kohdistuu ylös, vaikka mitään jumalallista avunpyyntöä tässä ei pyritty lähettämään. Itse hain enemmän sellaista ”pohjalta kohti pintaa”-metaforaa, ja ehkä siinä onnistuttiinkin? Eikös katseessakin ole jotakin toivonripettäkin nyt mukana?” 

Kalustona tuttu Sony + Sigma 50 mm ART yhdistelmä.